Narsistisen persoonallisuushäiriön ABC

Osa 2

Päivitämme tätä kokonaisuutta kuukausittain tai useamminkin. Voit osallistua sen sisällön laatimiseen lähettämällä sähköpostia ja ehdottamalla lisätietoja.

Irtautuminen vahingollisesta suhteesta

Asiantuntevia auttajia on hyvin vähän, ja ikävä kyllä jotkin näistäkin aikaansaavat uhreille turhia lisätuskia ja mietiskelyjä. Turhauttavaa on saada kuulla ryhmää vetävältä henkilöltä, kuinka helppoa loppujen lopuksi on irtautua narsistisesta suhteesta ja aloittaa uusi elämä. Ilmeisestikään ei tämä henkilö ole ollut muuta kuin narsistisessa suhteessa, jossa vahingollinen vaikutus on ollut hyvin rajattu.

(Käyttäessämme kirjoituksissamme lyhykäisyyden johdosta nimikkeitä narsismi ja narsisti, tarkoitamme joskus juuri vain tätä lievempää muotoa, mutta asiayhteydestä riippuen lukija voi itse päätellä milloin tarkoitamme narsistista persoonallisuushäiriötä!)

Miksi niin paljon selitetään uhrin väkivaltaisessa suhteessa viipyminen riippuvaisella persoonallisuudella tai läheisriippuvaisuudella? Eikö tämä käsite jo kerro meille, että on kysymys jostakin paljon laajemmasta ja suuremmasta, kuin mitä olemme olleet halukkaita näkemään ja uskomaan? On pakko olla kysymys todella merkittävistä voimista ja vaikutuksista, jotka aikaansaavat niin selvästi havaittavaa riippuvaisuutta ja sidonnaisuutta. (Muistutamme tässäkin, että uhrien kohdalla ensisijaisesti on kysymys ns. Tukholman syndroomasta!) Huomionarvoista on ainakin yhdistyksemme autettavien keskuudessa, että lähes jokaisesta saa erittäin myönteisen kuvan, niin että kirjoittaja on lukemattomia kertoja todennut näiden ihmisten olevan hienoimpia persoonia, mitä elämänsä aikana on kohdannut.

Lyhyen keskustelun tai puhelun aikana ei toki pysty luomaan kovin kattavaa kuvaa puhekumppanista, mutta yhdeksän vuoden aikana ei ole ollut kuin vain muutama soittaja, jonka kohdalla heti on tullut mieleen, että tällä täytyy olla aika pahoja mielenterveysongelmia. Lähes sataprosenttisesti ovat kaikki apua hakeneet olleet normaaleja, mutta hyvin haavoitettuja ja rikkinäisiä ihmisiä, monet heistä koulutettuja ja oppineita.

Helppo irtautua? Olisiko tämä väite sittenkin melko kevyesti lausuttu, kun todella ajattelee millaisten ihmisten kanssa on pohdittu näitä vakavia ongelmia? Ahdistuneiden soittajien joukossa on ollut ainakin kolme psykiatrian sairaanhoitajaa, lukuisia sairaanhoitajia, joitakin lääkäreitä ja muita korkeasti oppineita. Onpa soittanut muutama psykologi ja psykiatrikin, joiden kanssa keskustellessa on päädytty toteamaan, että olemme tekemisissä aikamme merkittävimmän mielenterveysongelman kanssa.

Jos elämän ahdistuneisuus on siinä määrin ongelma jollekin psykiatrian sairaanhoitajalle, että hän katsoo tarpeelliseksi hakea apua kirjoittajalta, tulisi jo tämän avata meidän silmämme näkemään, ettei ole kysymys mistään perin vähäisestä asiasta. En voi olla hymyilemättä tälle tilanteelle, jossa yhä vieläkin ihmettelen asemaani tässä työssä. Olen jo toisaalla maininnut kolme eri kohtaamista nuorten naispsykologien kanssa, joissa tuli selväksi, ettei näillä oman tunnustuksen mukaisesti ollut minkäänlaista käsitystä siihen aikaan luonnehäiriön nimellä kulkevasta asiasta. Hymyilyttää sekin, kuinka pari kesää sitten yksi psykiatri soitti, selvästi halukkaana keskustelemaan kanssani, ja lohdutti minua ajatuksella, ettei minun tule surra, jos joku apua hakeva joutuu psykoosiin keskustelumme aikana!

Kirjoittajan tiedot ovat rajalliset ja perustuvat suurimmalta osaltaan erilaisiin kokemuksiin ja noin yhdeksän vuoden auttamistyöhön. Kun puhumme erilaisista sidonnaisuuksista ja riippuvuuksista, kaipaisin edes jonkinlaista tämän alan koulutusta. Kenenkään ei ole pakko uskoa kaikkea kirjoittamaani, mutta itsekin olen hämmästyksellä joutunut toteamaan, ettei kaikkien näiden vuosien aikana pienintäkään ilmaisuani ole epäilty tai asetettu kyseenalaiseksi. Hyvin moni on lähestynyt nimenomaan ajatuksella, että kaikki pitää paikkansa jokaista sanaa myöten. Useampikin on todennut, että nettisivuillamme on luettavissa kaikki tarpeellinen, ja että verrattuna jopa maailmanlaajuisiin sivustoihin, siellä on oivalluksia, joita ei vielä kukaan muu ole esittänyt.

Rohkenen siis esittää näkemyksiäni omalla tavallani ammattilaisena, joka on käynyt sellaisen yliopiston ja korkeakoulun, missä ainoastaan voidaan saada todellinen kuva tältä alalta. Jokaisella on oikeus suhtautua kirjoittamaani omalla tavallaan. Esitän ajoittain ajatuksia, joiden tiedän olevan ensi näkemällä ristiriitaisia, mutta teen sen herättääkseni ajattelua ja keskustelua.

Selvä yleislinja kaikkina näinä vuosina on ollut, että jokaisen tuhoavaan suhteeseen joutuneen elämästä täytyy löytyä tekijöitä, jotka ovat johtaneet ”ei toivottavien tilanteiden” syntymiseen. Etsittäessä niitä ensisijaisesti heidän lapsuudestaan, ei varmaankaan olla harhateillä. Yleensä ottaen ovat lapsuuden vaikutukset jääneet aivan liian paljon kaiken muun selvittelyn varjoon. Mutta kun ajattelen ennen kaikkea sitä, miten lähes jokainen soittaja saa sisimpääni lämpimän tunteen ja ajatuksen, että tässä on todella hieno ihminen, jonka kaltaiseen haluaisin jopa rakastua, tulevat mieleeni myös ne lukuisat mielenterveysalan korkeasti oppineet ihmiset, jotka ovat täysin ulalla ahdistuksensa kanssa. Olisiko jokaisella, tai edes useimmilla niin suuria ongelmia lapsuudessaan, että ne ovat saaneet heidät tekemään todella katastrofaalisia ratkaisuja?

Jos pahalaatuisen narsistin tunkeutuminen johonkin ihmiseen merkitsee aukkoja persoonallisuudessa ja sen turvajärjestelmissä, jotka ovat voineet syntyä vain lapsuudessa tai nuoruudessa, niin mikä on ongelmamme ydin? Lukuisat yhteenotot ja omat kokemuksetkin noin neljänkymmenen vuoden ajalta puhuvat aivan omalaatuistaan kieltä, jota ainakin kirjoittaja on oppinut ymmärtämään. Missä ovat meidän ongelmiemme alkuperät, lähtökohdat, ketkä kaikki ovat kokeneet vajavaisen lapsuuden ja nuoruudenkin, kenellä on taipumus sokeuteen vahingollisten ihmisten lähestyessä? Ketkä antavat väärämielisten ihmisten tunkeutua sisälleen tai kävellä lävitseen, joidenkin elämättömien ja elettyjen vaiheiden johdosta?

Maailmankuulu tutkija Robert Hare (Ilman omaatuntoa, Gilgames) on erikoistunut kriminaalipsykologiaan, mutta tunnustaa avoimesti tulevansa aina uudelleen psykopaattien pettämäksi. Lukuisat yhteydenotot todistavat jatkuvasti siitä, kuinka etenkin huoltajuuskiistoissa psykopaatit ryntäävät kuvainnollisesti kuin preussilaista pikamarssia monenlaisten ammattilaisten sisään ja lävitse. Onko kaikilla näillä viranomaisilla suuria ongelmia lapsuudenkokemusten kanssa? Eiköhän enemmänkin ole kysymys siitä, että keskuudessamme on aivan uskomattoman erehdyttäviä ihmisiä, jotka saavat osakseen aivan ansaitsematonta uskottavuutta, jonkun tai joidenkin toisten ihmisten vahingoksi!

Meidän on pakko myöntää olevamme tekemisissä ehkä vaikeimman mielenterveydellisen ongelman kanssa, mutta on toisaalta anteeksiantamatonta se, kuinka vähän tietyillä aloilla on halua saada tietoa tältä alueelta. Syyllistytään aivan liian moniin mainemurhiin ja vääriin diagnooseihin, koska ihmisellä on taipumus kulkea siitä, missä aita on matalin. Vaikka ratkaisujen tekeminen oikeuslaitoksessa tai muualla on hyvin vaikeaa, tulisi päättäjillä kuitenkin olla enemmän tietoa tältäkin alalta, jotta tarpeellisia näkökantoja edes harkittaisiin enemmän kuin nykyisin.

Mitä haluamme tällä sanoa? Ehkä ensisijaisesti sen, että jos näin korkeasti koulutetut henkilöt eivät ole kykeneviä näkemään missä mennään narsistisen persoonallisuushäiriön alueella, niin miksi tulisi aivan tavallisten kansalaisten tuntea itsesyytöksiä ja häpeää tilanteensa johdosta? Vahingolliseen ihmissuhteeseen joutuminen voi tapahtua ja on tapahtunutkin aivan normaaleille ja vahvoille persoonille, ja lapsuuden ongelmat tulevat merkittävään valoon vasta kun puhumme irtautumisvaiheesta. Oli lapsuus millainen tahansa, ei sillä ole niinkään merkitystä, yleisesti ottaen, puolison valinnassa tai väärän ihmissuhteen luomisessa. Kuka ei olisi hurmaava ja ihana persoona nuoruudessaan tai seurankaipuussaan? Rakkaus tekee kenet tahansa sokeaksi; tosin meidän tulee aina varoa umpisokeutta! Hätäkellot soivat ikävä kyllä aivan samalla tavalla kuin hääkellotkin, koska ne tulevat samasta tornista, sointu vain on erilainen!

Irtautumisvaiheessa voimme pohdiskella lapsuuden traumojen tai huonojen kokemusten vaikutusta ihmisen kykyyn oikeiden ratkaisujen tekemiseen. Tietynlainen luonteen lujuus antaa pohjaa rohkeudelle ja järkeville teoille, mutta tässä kohden joudumme ottamaan esiin todella vakavan ja unohdetun seikan. Vaikka uhrillamme olisi ollut millaiset valmiudet elämään tahansa, on jotakin todella merkittävää ehtinyt tapahtumaan väkivaltaisen suhteen aikana, on se sitten kestänyt vain vuoden tai viisikymmentä vuotta! Yleinen näkemys on, että varhaisimmat merkit väärästä ratkaisusta saattavat ilmetä jopa kahden kuukauden kuluttua, hyvin lievinä, mutta usein vasta noin kahden vuoden kuluttua todellinen tilanne alkaa valjeta.

Jossakin mielessä uhri on poikkeuksetta mennyt naimisiin näyttelijän kanssa, jonka rooliasu ja itse roolikin on niin hyvin työstetty, ettei sitä tarkempikaan havainnoija osaa erottaa todellisesta elämästä. Naamiona terve mieli! Normaalitkin ihmiset elävät suuren osan elämäänsä vaihtelevissa rooleissa, olematta aivan oma itsensä. He ehkä kuitenkin ovat tietoisia rooleistaan, niin että joskus häpeävätkin pakollisissa tilanteissa. Narsistisesti persoonallisuushäiriöinen häpeää aivan omalla tavallaan, pyytämättä koskaan anteeksi. Hän kompensoi vajavaisuutensa ja epäonnistumisensa mitä merkillisimmillä rituaaleilla, joita emme ehkä milloinkaan tule täysin ymmärtämään. Tämä valeasu ja naamio ovat niin harhaanjohtavia ja todellisen tuntuisia, että kestää siis noin kaksi vuotta, ennen kuin roolihenkilö monestakin tekijästä johtuen alkaa väsyä, ja naamio alkaa kutittaa tai muuten tuntua epämukavalta. Tulee tarve pukeutua uuteen asuun, suorittaa uusi meikkaus. Seuralainen on ymmällään, ei tiedä mitä ajatella. Ainoa selvä ajatus taitaa olla, että nyt on tainnut tulla tehtyä todella suuri väärä ratkaisu!

Yhden kirjojemme miehen vaimo on oivallinen esimerkki tästä naamioinnista ja roolileikistä, joka ei todellisuudessa ole uhrille leikkiä. Jossakin vaiheessa tämä alkoi muuttaa ääntäänkin päivä päivältä yhä enemmän. Elekieli oli jo kautta vuosien ollut todella laaja ja ärsyttävä, mutta nyt mies sai kokea elävänsä aivan uudenlaisen persoonan kanssa. Vaihtelustahan se meni jonkin aikaa, etenkin kun sukupuolielämässä oli alkoholikin mukana, joka sai hetkeksi unohtamaan arjen, ja ”vieras nainen” tuntui oikeastaan aika seksikkäältä!

Jossakin vaiheessa mies alkoi todella tympääntyä, todeten olevansa väsynyt tähän vaimon näytelmähahmoon, julkituoden kyllästymisensä. Siihen vaimo totesi yksikantaan: ”Minä olen löytänyt itselleni uuden persoonallisuuden, ja pidän siitä kovasti!” Kenenkään muistissa ei ole mitä sitten tapahtui, mutta uusi hahmo jatkoi olemassaoloaan jonkin aikaa.

Merkittävää tässä kaikessa on, ettei ulkopuolinen maailma juurikaan pane merkille näitä rooleja, johtuneeko siitä, että erilaiset naamiot ja roolit ovat niin yleisiä keskuudessamme. Teennäisyyden tulisi olla helpommin havaittavissa, mutta onko sen näkeminen vain muutamien etuoikeus?

Olin kerran palaamassa Helsingistä, kun satuin junassa pienehköön Intercityn osastoon, jossa istui useampiakin johtajatason miehiä ja heidän alaisiaan naisia. Siitä on jo lähes kymmenen vuotta, mutta tuo tilanne jäi mieleeni jonakin merkittävänä näytelmänä. Oikeastaan kukaan tuossa osastossa ei ollut oma itsensä, vaan veti mitä huvittavinta roolia, aivan kuin jossakin renessanssiaikaisessa, ehkä Ranskaan sijoittuvassa komediassa. Miehiltä puuttuivat vain röyhelöhepenet ja valkoinen meikki naamasta!

Olin paljon kuullut tai lukenut näistä rooleista, mutta en vielä koskaan ollut elävässä elämässä nähnyt juuri tätä teeskentelyn haaraa. Johtuneeko juuri näin laajamittaisesta roolileikistä, että kiusaajat niin helposti sulautuvat suurempiin massoihin, eikä heitä juurikaan erota muista? Ovatko omat roolileikkimme syynä siihen, että olemme niin haluttomia oikealla tavalla tuomitsemaan vääriä tekoja ja asenteita, jotka silmissämme näyttävät viattomilta ja normaaleilta, mutta jotka kuitenkin tuhoavat lukemattomia kanssamatkaajiamme?

Ammattimainen näyttelijä terveenä ihmisenä on varmaankin tietoinen rooleistaan ja erottaa ne normaalista elämästä. Olen kuitenkin lukenut joistakin rooliin eläytymisistä, mitkä hyvin laajakantoisina ja erikoisina ovat lyöneet esittäjäänsä niin syvän leiman ja vaikutuksen, että hän eräällä lailla on kadonnut roolihahmoonsa. Eläytyminen on mennyt liian pitkälle ja oma persoona on omaksunut roolihahmon piirteet.

Harjoitteluvaiheessa, etenkin merkittävämmän roolin ollessa kyseessä, muutetaan ulkonäköä, annetaan parran tai hiusten kasvaa, jopa lihotetaan tai laihdutetaan itseään paremmin osaan sopivaksi. Ei ole ihme jos näytteleminen osaltaan muuttaa esittäjän persoonaakin enemmän tai vähemmän pysyvästi. Tietynlaisiin rooleihin valitaan usein sama henkilö luonnenäyttelijänä, mikä ei voi olla vaikuttamatta tämän persoonaan. Tai toisaalta ehkä joku jatkuvasti psykopaattia esittävä saattaa hyvinkin olla liiankin yhtä roolihahmonsa kanssa, koska on niin vakuuttava roolissaan!

Olemme selvästi osoittaneet narsistisen persoonallisuushäiriön teatraalisuuden ja loputtomat roolihahmojen esittämiset. Kun normaali näyttelijä kotonaan on varmaankin ainakin suurimman osan aikaa oma itsensä, ei oikeastaan kukaan vielä ole päässyt selvyyteen narsistipuolisonsa todellisesta persoonallisuudesta. Aikanaan rakastuttiin sen aikaiseen persoonallisuuteen, mistä nyt ei ole jälkeäkään – oliko se kiusaajamme todellinen hahmo, vaiko noin kahden vuoden kuluttua esiin tuleva, aivan toisenlainen, paljon negatiivisempi hahmo? Miten missäkin ja milloin, näitä hahmoja on vaihteleva määrä, kahdesta lukuisiin.

Mitä tahdomme tällä sanoa? Jotkut ovat kiinnostuneet teatterista, toiset eivät. Kiusaajat ovat alan ammattilaisia, mutta eivät milloinkaan ole kertoneet todellisesta alastaan uhrilleen, vaan tämä saa sitten vuosikausiakin arvailla ahdistuksensa ja pahoinvointinsa syytä. Systeemiin kuuluu tämä salaperäisyys, niin että jo alusta alkaen olemme puhuneet siitä kuinka ihmisten ahdistukselta puuttuu nimi, koska kaikki on niin salaperäistä ja käsittämätöntä. Kirjoittajallekin on vielä jokainen kiusaaja melko suuri salaisuus. Edes kolmekymmentä vuotta ei suo selvää ja riittävää kuvaa roolihahmojen runsauden takia. Mikä koetusta ja nähdystä on todellista, mikä ei?

En koskaan ole rakastanut oopperaa tai teatteria, harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta. Jo pienestä lapsesta pitäen, niinä harvoina hetkinä kun seurasin näytelmää, kiinnittyi huomioni enemmänkin lavasteisiin ja niiden rakenteeseen, kuin itse esitykseen. Jollain lailla vaivasi tuttujen ihmisten eläytyminen sellaiseen, mitä he itse eivät olleet. Myöskin huvipuistoissa mietin miten eri lavasteet ja kummajaiset olisi tullut muovata ja maalata eri lailla, jotta ne olisivat näyttäneet luonnollisemmalta tai oikeammalta. Jo nuorena siis halusin tietää mitä minkin lavasteen ja liikkuvan esineen takana tai sisällä on.

Ymmärrän nyt erittäin hyvin niitä ihmisiä, jotka eivät tienneet lähtevänsä mukaan johonkin heille vieraaseen ja epämiellyttävään esitykseen. Kaikki elämässä kohtaamamme vaikuttaa jollakin tavoin persoonaamme, etenkin pitkäkestoisena. Meidät voidaan pakottaa omaksumaan asioita, joista emme ollenkaan pidä, ja joita vastustamme ensi alkuun. Tottumus on kuitenkin valtavan suuri voima, minkä tietävät meitä hyväkseen käyttävät piirit. Ilman liiallisia aasinsiltoja voimme heti alkuun puhua aivopesusta, joka on laajempaa kuin kukaan haluaisi uskoa. Aivopesua on itse asiassa kaikki jatkuvasti toistuva informaatio, joka kohdistetaan meihin vastoin tahtoamme jatkuvasti, keskeytyksettä. Se perustuu jonkun toisen tahon tahtoon ja tarkoitusperiin, kieltäen kohteensa perusinhimilliset oikeudet. Luonnon meille suoma valinnanvapaus tallataan jalkojen alle, koska emme kelpaa sellaisena, mikä on perusolemuksemme.

Aivopesua on sekin, kun meidät pakotetaan jonkun toisen ihmisen läsnäoloon seuraamaan päivästä toiseen hänen suoritustaan, roolihahmoaan. Meille on itsestään selvää mitä tämä kaikki vaikuttaa lapsiin, jotka hankkivat suurimman osan tietoisuuttaan vanhemmiltaan, omaksuen sen elämänmallin, mikä kotona vallitsee. Tämä on selvä luonnon valinta, mutta aikuisen joutuessa kohtaamaan tilanteen, jossa häntä elämänsä kypsyydessä aletaan aivan kuin uudelleen kouluttaa ja muuttaa hänen vakiintunutta persoonallisuuttaan ja halujaan ja tarpeitaan, puhumme jo aivopesusta ja suorastaan rikollisuudesta.

On itsestään selvää, ettei kukaan normaali ihminen pyri edellä mainittuun, vaan kysymys täytyy olla henkilöistä, joiden oma persoonallisuus on jäänyt puutteelliseksi tai kokenut vakavia rikkomuksia. Martti Paloheimon kirjan ”Kotivammaisuuden synty” mukaan keskuudessamme on paljon ihmisiä, jotka jo kotonaan ovat saaneet niin syviä henkisiä vammoja, etteivät yksinkertaisesti ole kykeneviä luomaan normaaleja ihmissuhteita. Esim. nuoret miehet etsivät korviketta äitihahmolle ja heittäytyvät kuin pieninä lapsina vaimonsa hoidettavaksi, osallistumatta ollenkaan perheen normaaleihin toimintoihin. Ainoaksi merkittäväksi yhteiselämän muodoksi jää siten usein vain seksi.

Kun puhumme nyt tällaisista tilanteista irtautumisesta, tulee meidän nähdä millaisissa olosuhteissa avun hakijat ovat joutuneet elämään vuosikymmeniäkin. Kukaan heistä ei ollut valmistautunut sen kaltaiseen ihmissuhteeseen, jossa pahoinvointi hiipi heidän elämäänsä todella salakavalasti ja hitaasti, niin että sen huomasi vasta useamman vuoden kuluttua. Jotakin merkittävästi sitovaa oli tapahtunut jo niin pitkän ajan kuluessa, että silmien alkaessa avautua, oli irtautumisen ajatus ja mahdollisuus monen esteen takana. Moni kiusaaja piti huolen ensimmäisen lapsen syntymästä, ehkä yksinomaisena tarkoituksenaan naisen peruuttamattomasti itseensä sitominen. Kuka lähtisi pois kotoaan parikuukautisen tai – vuotiaan vauvan kanssa?

Seurattuaan kohtaamaansa teatteria näinkin monen vuoden ajan, ei uhri enää ole selvästi tietoinen omasta roolistaan, vaan osallisuus vastentahtoiseen teatteriin on pakostakin muuttanut häntä ja hänen persoonallisuuttaankin. Eihän hän ole aivan tervekään, vaan hänellä on lapsuudentraumoja, hän on jollain lailla outo ensi alkuun! Kerromme nyt yksinomaan siitä, mitä puoliso tai muu omainen on hänelle viestittänyt siitä lähtien, kun yhteiselämä alkoi. Lähes sataprosenttisesti on uhrit leimattu jollakin tavoin mielenhäiriöisiksi. Tilanteen kehittyessä on tämä diagnoosi vain pahentunut, niin että viimeistään uhrin alkaessa osoittaa mieltään kaikkea kokemaansa kohtaa ja uhatessa lähteä pois, nimetään hänet täysin hulluksi, mielisairaaksi.

Jos uhri todella olisi tietoinen tilanteestaan, ei hän sellaisella vakavuudella ottaisi vastaan näitä syytöksiä, mutta rakkaan ihmisen vakuutteluihin suhtaudutaan aina vakavasti. Kuinka usein sainkaan itse kuulla vakuutteluja omasta henkisestä tilastani useammaltakin läheiseltä ihmiseltä! Moneen vuoteen ei oikeastaan kukaan rohjennut käyttää selviä ilmaisuja, mutta mitä erilaisimmilla vihjailuilla ja tiettyihin asioihin viittaamalla tahdottiin tietoisuuteeni iskostaa, että en ole ollenkaan niin vahva ja normaali ihminen, kuin halusin antaa ymmärtää. Ja nyt tulen juuri siihen seikkaan, jota en ehkä vieläkään ole työstänyt tarpeeksi, ja joka vasta nyt selvästi tulee mieleeni. Lähes jokainen halusi samaistua sairaalla tavalla kanssani, rakkauden ja läheisyyden varjolla, taka-ajatuksena kuitenkin minun vahingoittamiseni, usein alitajuisestikin.

Uskoin olevani seurakuntatyössä, mutta tänä päivänä olen entistä vakuuttuneempi siitä, että olin enemmänkin mielenterveystyöläinen ja terapeutti.

Vasta nyt alkaa tämä tietty puoli valjeta minulle tämän kirjoittamiseni johdosta, ja saan omalle itselleni selitystä siihen, miksi niin syvällisesti sallin sitoa itseni asioihin, joita en sisäisessä ihmisessäni voinut hyväksyä. Tarpeeksi voimakas huonovointisuus ja henkinen väsymys lamauttavat kenen tahansa ihmisen, niin että hän kaiken seurauksena antaa kohdella itseään halventavalla tavalla ja sallii aivan törkeänkin hyväksi käyttämisen.

Esim. pidin eräänlaisen jatkuvan vakuuttelun ja oikeastaan aivopesunkin pohjalta aivan luonnollisena sen seikan, että lähes kaikki maahamme kuuluvat, työhöni liittyvät varat, lähetettiin Saksaan yksinomaan työni mahdottomaksi tekemiseksi. Tuohon aikaan minulla oli useampiakin vakavia sairauksia, niin etten voinut olla paljonkaan muussa työssä, vaikka joidenkin henkilöiden tarkoitus oli, että tekisin kaiken käännöstyöni vapaaehtoisesti. Käytännön seikat veivät alusta alkaen kaiken siihen, että olin riippuvainen tuosta suomentamisestani, vaikka vuosikausia yritin liiketoimintaa huonolla menestyksellä, koska edes vaimoni ei ollut siinä mukana ja auttamassa.

Joillekin ihmisille ei mikään tekemiseni riittänyt, aivan kuten on narsistisen persoonallisuushäiriön kohdalla. Joukko henkilöitä teki tuon kolmenkymmenen vuoden aikana kaikkensa tuhotakseen työni ja aivan konkreettisesti pilatakseen maineeni. Minulta haluttiin pois virka ja tehtävä, jotta muut saisivat ne.

Hengellisen elämän alueella on totuttu siihen, että kaikki asiat selvitetään sisäisesti, eikä likapyykkiä saa pestä ulkopuolisten nähden. Eräällä tavalla tuli kääntää poskea toisensa perään, jotta seurakunnan maine säilyisi, eikä käytettäisi ulkopuolisia tuomareita. Hyväksyin tämän periaatteen, mutta nyt olen asioista eri mieltä. Jos jokin hyvänä alkanut asia turmellaan väärillä asenteilla ja väärämielisyydellä, tuhoten lukemattomia ihmiselämiä, pilaten yhteisön maine ulkopuolellakin, ovat minusta riippumattomat tekijät johtaneet asioiden julkisuuteen tulemiseen. Paljastamalla rehellisesti vääryydet, toimimme todellisuudessa kaikkien parhaaksi!

Nimenomaan asioiden salailu on johtanut nykyiseen tilanteeseen, jossa hengellisiin asioihin on alettu suhtautua ennennäkemättömällä varauksellisuudella.

Nyt historiankin vahvistaessa aikaisemmat epäilyt, voin todeta, että oikeastaan jokainen syyttäjäni samaistui sairaalla tavalla kanssani, projisoiden minuun omat heikkoutensa, virheensä ja vääryytensä. Joka syytti minua varojen pimittämisestä, teki sitä itse. Ei ole oikeastaan mitään pahuutta, mistä minua ei olisi syytetty. Pelottavaa on vain se, että nyt olen joutunut, niin monen seurakunnallisen vuoden jälkeen, toteamaan tietäväni henkisestä väkivallasta niin paljon kuin ei juuri kukaan muu.

Onnistuin tietyltä osin työssäni yhtä hyvin kuin eräs pieni ryhmä aikanaan jossakin idän maassa. Isä ja poika olivat matkalla kävellen aasin vierellä. Väkijoukot nauroivat heille, kun olivat niin tyhmiä, ettei kumpikaan istunut aasin selässä. Niinpä isä nosti poikansa aasin selkään, kävellen ja taluttaen aasia. Poika sai nyt kuulla ankarat moitteet, kun antoi vanhan isän kävellä. Vaihdettiin paikkaa, ja poika talutti eläintä. Olipa siinä kelvoton isä, kun istui itse mukavasti aasin selässä ja antoi pienen poikansa kävellä! Oppineena nuhteista istuivat kummatkin aasin selkään tuntien mielihyvää erinomaisesta ratkaisusta. Uskomatonta, eihän aasiparka jaksa kahta ihmistä kantaa, pettäväthän sen jalat jo aivan selvästi! Nyt alkoi jo riittää sekä isälle ja pojalle, jotka hyppäsivät maahan ja nostivat aasin selkäänsä! Voi hyvänen aika, nyt oli todistettu kummankin hulluus, kun kantoivat aasia selässään!

Olenkohan minäkin ollut yhtä hullu, kantaessani niin montaa aasia selässäni? Eräässä mielessä kaikki kiusaajani jossakin vaiheessa heittäytyivät kannettavakseni, osoittamatta minkäänlaista kiitollisuutta. Päinvastoin on minut nyt tuomittu vääräoppiseksi, suorastaan rikolliseksi, jolle ei kuitenkaan ole katsottu tai ei katsota tarpeelliseksi ilmoittaa rikkomuksiaan.

Meidät siis niin helposti syyllistetään aivan kohtuuttomastikin, sitoen meidät aivan uskomattomiin asioihin. Jos ei yksi ihminen saa meitä vakuuttuneiksi mitättömyydestämme ja syyllisyydestämme, etsitään apuvoimia vahvistamaan diagnoosi. Eli narsistisen persoonallisuushäiriön alueella henget huutavat avuksi henkiä, tarkoittaen, että kiusaajalle löytyy samanmielisyyttä ja apua aina tarvittaessa. Tämän olen saanut kokea useita kertoja, hämmästellen ihmisten tuuliviirimäisyyttä. Joillakin on käsittämätön kyky manipuloida tarvittavia ihmisiä omien tarkoitusperien toteuttamiseksi.

Kotona oli vaikeaa, työssä oli vaikeaa. Kukaan ei uskonut olevan olemassakaan jotakin siitä, mistä yritin puhua, kenelle milloinkin. Edes parhaat ystäväni eivät uskoneet hätääni ja esittämiäni todisteita, vedoten veljelliseen rakkauteen, joka haluaa nähdä vain hyviä asioita. Aivan korkeimmalta taholtakin minua kiellettiin puuttumasta negatiivisiin asioihin ja käskettiin puhua vain hyviä asioita. Suorastaan kammosin tilannettani, haluten paeta siitä, mutta olemukseni oli siinä määrin rikki ja avuton, että toteutin sitä mitä useimmat asemaani joutuneet tekevät. Nyt tunnettu paha olo oli parempi kuin tuntemattomaan heittäytyminen, mahdollisesti tuntemattoman pahan olon kohtaaminen. Irtautumishalussani ei yksikään ihminen tukenut minua, uskonut todellista hätääni. Voin siis väittää ymmärtäväni todella rikottuja ja ahdistettuja ihmisiä.

Jossakin vaiheessa sitten kohtasin muutaman ihmisen, jotka äärimmäisessä tilanteessa, viime hetkellä, antoivat jonkinlaisen potkun oikeaan suuntaan. Yhtäkkiä pidin pienessä joukossa puheen, joka teki suuren vaikutuksen kuulijoihin ja itseenikin. Tajusin olevani ihminen, persoona, jolla on omat oikeutensa, joita kukaan toinen ihminen ei voi kiistää. Helpotus oli valtava, mutta vain alku kamppailulle, jota käyn vieläkin jossakin määrin, joillakin alueilla. Irtautuminen, pahasta olosta pois lähteminen, on useimmille pitkä prosessi, jota ei tule vähätellä. Ihminen ei siis lähde pois vain joistakin tilanteista, ihmissuhteista, vaan hänen on irtauduttava myös kaikesta pahasta olosta, itseensä injektoidusta toisen ihmisen vaikutuksesta. Nämä pahat kokemukset ja vääryydet ovat kestäneet vuosia tai vuosikymmeniä, vain harva kykenee karistamaan kaiken vääryyden hetkessä. Aivan kuten alkoholisti on alkoholisti elämänsä loppuun asti, kykenemättä enää juomaan lasillistakaan, aivan samoin narsistisen persoonallisuushäiriön uhri omalla tavallaan on ollut tekemisissä itselleen hallitsemattomien asioiden kanssa, joutuen koko loppuelämänsä varomaan samanlaisia kokemuksia. Hänen irtautumisprosessinsa saattaa kestää hautaan asti. Tämä ei ole masentava tieto ja väite, vaan tuomme tämän julki ystävällismielisenä varoituksena ja suojana meille jokaiselle. Meidän oikeuksiamme ei enää kenelläkään ole oikeus loukata, ja pakomme syyllisyydestä ja häpeästä on jalo ja suuri prosessi, jota kenenkään ei tule vähätellä tai yrittää häiritä.

Markku Vuori

Copyright 2010-03-25

markkuvuori@netti.fi

ihminentavattavissa.net